Joulu lähestyy

En koskaan ole ollut ns. jouluihminen. Eniten ehkä siksi että joulua edeltävään aikaan kuuluu niin monilla stressi ja kiire. Juostaan sinne tänne koska täytyy, on pakko. Jokaisella on oma käsitys siitä millainen joulun tulee olla.

Jätin vaihteeksi omat (pienet) jouluvalmistelut viimeiselle viikolle. No, niinhän siinä kävi että sairastan sen ajan täällä kotisohvalla. Mielessä kuohui, koirat on pesemättä, koti siivoammatta, lahjoja hankkimatta, kortit postittamatta, jouluruuat tekemättä ja näin. Entä sitten?

Mun joulu on täydellinen juuri tälläisenä. Se on tänä vuonna tämän näköinen. Kaikessa kaaoksessaan täynnä rauhaa ja onnellisuutta.

Maailman parhaan joululahjankin sain tänä vuonna. Se katselee mua viisailla silmillään, heiluttaa häntäänsä, saa hepulin kun sitä katsoo tietyllä tavalla ja sillä on neljä tervettä jalkaa millä touhuilla. Mun elämäni koira, joka opetti mulle taas yhden tärkeän asian tänä vuonna. Älä pidä ketään tai mitään itsestään selvänä. Elä hetkessä. Vasta nyt ymmärrän että Leevi ei ole enää nuori. Hyväksyn sen ja samalla nautin elämästä tuon hassun pappakoiran kanssa.

Niin että täällä ei taida jouluna tuoksua lanttulaatikko eikä piparkakut. Täällä tuoksuu rauha ja lämpö.
Näyttäisi siltä että voisin parantuakin aatoksi ja sunnuntaina taidetaan suunnata sitten jatkamaan joulua perheen luokse. Jatkamaan sitä ihanan epätäydellistä joulua, joka on hyvä juuri sellaisenaan.
Enemmän iloa ja rakkautta, vähemmän stressiä ja kiirettä.

Rauhallista joulun odotusta toverit :-)

Kontrollikuvaus

Pikaisena blogipäivityksenä, Leevin jalka kuvattiin eilen Aistissa leikanneen eläinlääkärin toimesta.
Ja hyvältähän se näytti! Jalka on luutunut odotetulla tavalla ja eläinlääkärin mukaan voidaan alkaa elämään normaalimmin ja lisätä liikuntamäärää. Pikkuhukka kävi myös vaa'alla ja painoa tippunut tämän 8 viikon aikana 400g (nyt 5.9). Vielä saa painoa vielä lähteä toinen samanlainen, koska mitään lisäkuormaa ei nyt kaivata nivelille. Mutta eiköhän ne loputkin ylimääräiset häviä jouluun mennessä jos tahti on tämä :-)

Herra Hakkaraisen kuulumisia

Koipikuntoutujasta on kuoriutunut oman elämänsä herra Hakkarainen.

 

Leevi on päivä päivältä pikkuisen virkeämpi ja jaksaa pikkuisen enemmän. Tänään oli neljäs kerta vesijuosualtaalla ja siellä kävely oli aiempaan nähden varmempaa ja kestoa taas lisättiin viimekertaiseen. Olen niin ylpeä itse altaaseen kävelevästä ja vettä inhoavasta Leevistä. Nykyiseen fysioterapeuttiinkin se on hyvin alkanut luottamaan, katselee vesijuoksumattoa jo ruuan toivossa ja on kaikkiaan jo rennompi. Tultiin siihen tulokseen että Leevi ottanut viikossa ison askeleen eteenpäin kuntoutuksessa. Puhdasta ravia tulee pidempiä pätkiä ja puolierot takajaloissa ei enää niin suuria. Kävelylenkkejä ollaan pidennetty muutaman kilometrin mittaisiksi kerrallaan.

 

Lisääntynyt energiamäärä kanavoituu erityisesti yöaikaan. Kun valot sammuu, lähtee pikkuhukka pedistään liikenteeseen. Tällä viikolla on tutkittu laukkujen, taskujen ja lompakon sisältöä sekä välillä käyty eteisen kaappi läpi. Leevi oli alkuviikon hoidossa pari yötä ja siellä oli yöseikkailuillaan tutkinut mm. laatikoita, muovipusseja ja lasipurkkeja. Niin ja toisen koiran turkinhoitovälineet tutkinut ja ruokasäkkiä yrittänyt raahailla keittiöstä parempaan talteen.  Olipa se yhtenä yönä hiipinyt tyhjään saunaan ja istunut siellä hiljaa kun pikkukoiraa huudeltiin ja säikähdettiin karanneen yön pimeyteen.

Elämä herra Hakkaraisen kanssa ei ole tylsää, voin luvata.

 

Huomenna Leevin kanssa suunnataankin sitten kontrollikuvauksiin selvittelemään miltä leikattu jalka näyttää ja missä vaiheessa mennään. Huih.



Missä Nemo?

Nemolla on kissanpäivät!

 

Nyt en muista millään olenko avannut Nemon tilannetta ja mörköä nimeltä Eroahdistus. Tuskin. Se on niin pitkä tarina että koitan kirjoittaa lyhyesti.

 

Lyhyesti Nemo on asunut meillä nyt 2 vuotta ja 3 kuukautta. Yhä edelleen tuo pikkukoira on siis hoidossa minulla eikä olla vielä päästy selville kuinka pitkästä ajasta tulee lopulta olemaan kyse. Tänä aikana Nemo on ollut monenlaisissa muutoksissa mukana, vähän liian monessa. Se on opetellut elämään yhden omistajan luotsaamassa laumassa entisen "ainut koira ja perhe" asetelman sijaan. Se on nähnyt elämäni stressaavimmat ajat, sillekin läheisen ihmisen voipumisen ja sairaalaympäristön, ollaan muutettu uuteen kotiin ja laumasuhteet koirilla muuttuneet näiden parin vuoden aikana. Nemolla on ollut tiettyjä hankaluuksia laumassa elämisen kanssa ja aiempaa taipumusta eroahdistukseen muutosten alla.

 

Nyt tilanne oli keväällä se että pelkäsin pian menettäväni kotini ellei päivittäinen ulvominen ja haukkuminen lopu. Palkkasin ongelmakoirakouluttajan selvittämään Nemon tilannetta. Tehtiin monenlaisia harjoituksia, videoitiin, tehtiin muutoksia Nemon yksinolojärjestelyihin. Töissä sain onneksi vaihdettua aikaisimmat vuorot myöhempään ettei naapurit joutuisi kohtuuttoman aikaisin heräämään koiran takia. Zylkeneä meni ruuan mukana päivittäin ja rauhoittavaa lääkitystä pohdittiin. Liikuntamäärää ja aamurutiineja muuteltiin. Mistään ei toivottua tulosta. Aamuisin vikalla mahdollisella bussilla työmaata kohti ja iltapäivällä äkkiä kotiin, iltamenot piti miettiä sen mukaan saako koiraa hoitoon ja viikonloppuisin kulkea koira kainalossa saadakseni hoidettua pakolliset asiat.

 

Kesän kynnyksellä ajattelin että ehkä jostain löytyisi ihminen joka voisi pientä korvausta vastaan hoitaa Nemoa päivisin. Liityin facebookin Lemmikkikummit yhteisöön kokeillakseni voisiko sieltä löytyä, vähän epäuskoisena kylläkin. Mutta löytyi sieltä, useampia ja kaikki ihan mahtavia tyyppejä kenen mukaan pystyin hyvillä mielin pikkuhukan luovuttamaan. Kesä meni tutulla hoitotiimillä ja kesälomalla olevat kaverit hyödyntäen sekä itse lomaillen. Elokuussa tuli se ongelma vastaan että kaikilla alkoi koulut ja työt.

 

Syksyn alkaessa huomasin olevani aika väsynyt Nemon kuljettamisesta ja hakemista päivähoitoon ja koin huonoa omatuntoa omien koirien osalta. Tunnin työmatkat suuntaansa venyi hoitopäivien takia helposti kaksituntisiksi. Tähänkin löytyi samasta ryhmästä apua! Kokeiltiin niin että Nemo oli aina useamman yön kerrallaan hoidossa, lopulta melkein kaikki arkipäivät kun löytyi pikkukoiralle hoitaja jolle tämä järjestely sopi hyvin. Kaikki voitti. Mulla väheni stressi ja lisääntyi vapaa-aika, naapurit sai levätä, Leevin ja Leian päivät lyheni, Nemon stressi väheni ja hoitaja sai nauttia koiranomistajan elämästä ja oli seuraa kotona.

 

Sitten katkesikin Leeviltä ristiside ja meillä alettiin suunnitella remonttia. Nemo matkasi landelle nauttimaan elämästä isosiskoni luona ja elämään taas ison perheen keskellä arkea missä ei tarvinnut miettiä yksinoloa. Kolme viikkoa meni hyvin ja itse taas sain keskittää energiani Leevin jalan hoitamiseen.

 

Sitten menikin taas hoitokuviot uusiksi Nemon tultua kun edellinen vakiohoitaja ei enää pystynytkään sitoutumaan pikkukoiran arkihoitoon. Laitoin uuden ilmoituksen Lemmikkikummeihin.

 

Nyt Nemo on ensimmäistä viikkoa uusien kummiensa luona ja vaikuttaa ihan mahtavalta järjestelyltä. Nemo tulee viikonlopuiksi kotiin ja on arkipäivät siellä. Arkipäivät se saa kahden aikuisen jakamattoman huomion eikä sen tarvitse olla yksin. Se on jo nyt kovin kiintynyt tähän kummiperheeseen. Heillä ollut juuri Nemon kokoinen aukko, edellisen koiravanhuksen menehdyttyä viime keväänä. Nemo tuo heille syyn lähteä ulos ja jonkun joka on aina seurana ja kaverina kotona.

Minä taas saan antaa nyt enemmän aikaa omille koirilleni ja ehdin paremmin hoitamaan koirattomat asiat mikä on myös loistojuttu.

 

Nemon kulkeminen monessa kodissa kuluneen puolen vuoden aikana voi kuulostaa hurjalta. Jos kyse olisi omista koiristani niin ne kuormittuisivat jatkuvasta paikan vaihdosta. Mutta Nemo tuntuu olevan onnellinen mitä enemmän se saa viettää aikaa ihmisten kanssa joilla on sille aikaa eikä sen tarvitse pelätä yksin olemista. Stressin vähenemisen huomaa jo siinä että yöllinen piippailu ja sisälle pissailu on loppunut. Se on kaikkiaan levollisempi. Nykyinen hoitopaikka pystyisi sitoutumaan Nemoon pidemmäksi aikaa mikä on tosi hienoa koiran kannalta. Se toisi sen elämään lisää pysyvyyttä ja selkeyttä. Ja samalla se saa kuitenkin viettää myös kotona säännöllisesti aikaa. Nemo rakastaa estoitta kaikkia ja sopeutuu nopeasti uusiin paikkoihin, se on kyllä tuon koiran ehdoton vahvuus ja onni koska muuten tämä kuvio olisi voinut olla sille hankala jaksaa.

 

Asiat aina järjestyy. Kun uskaltaa avata suunsa voi löytää tälläisiä ratkaisuja ja siinä sosiaalinen media on ihan omiaan.

 

Jumppailua

Pikkuhukan kanssa käytiin viime torstaina fysioterapiassa ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen. Haavannuolemisepisodin takia jouduttiin siirtämään aikaa kahdella viikolla että saatiin iho ensin täysin kuntoon sitä ennen. Leeviä hoitaneella fysioterapeutilla ei ole vesijuoksumattoa, joten tämä vesijuoksukuntoutus hoidetaan toisen fyssarin toimesta. Leevi on aika hitaasti syttyvä kaikkeen uuteen joten ensimmäinen kerta meni lähinnä luottamuksen rakentamiseen ja vesijuoksualtaaseen totutellessa.

Vettä kammoksuvalle pikkukoiralle vesijuoksumatto ei arvatenkaan ollut mikään unelmien täyttymys. Sen sijaan tukihenkilönä mukana ollut vesiäinen Leia oli enemmän kun innokas sijaistamaan pikkukoiraa altaassa ja oli muutenkin niin riemuissaan päästessään eläinsairaalaan (juu, se taitaa jatkossa jäädä kotiin siksi aikaa). Palkittiin Leeviä matolla kävelemisestä ja vedessä olemisesta, aika varovaisin mielin se oli mutta malttoi syödä ja pysyi rauhallisena. Jospa ensi kerralla taas pikkuisen rohkeammin.

Saatiin jumppaohjeita kotiin joita nyt tehdään 1-2 kertaa päivässä. Ensi viikolla taas uusi aika ja samalla aletaan pikkuisen lisäämään kävelymatkoja arjessa.

Muistinko aamulääkkeet

Niin, sitä mietin viime viikolla jokaisena arkiaamuna bussissa matkalla töihin - muistinko varmasti antaa karvaisille aamuannokset antibioottia.

Leevin leikkaushaava ei parantunut sitten pelkällä suihkuttelulla ja rasvauksella, vaan piti ottaa järeämmät aseet käyttöön - viikon antibioottikuuri. Antibioottikuureja ei tässä talossa ole juuri syöty ja olen ilokseni huomannut ettei niitä enää niin ahkerasti ainakaan eläinpuolella edes määrätäkään. Leevin koiven kanssa ei kuitenkaan haluttu ottaa mitään riskejä että siihen kehittyy tulehdus joka pahimmillaan hidastaisi jalan luutumista.

Samalla Nipsulle muutto laukaisi hengitystieinfektion ja se alkoi rohista kovaäänisesti. Siispä Nipsukin joutui antibioottikuurille.

Onneksi nyt näyttää paremmalta. Leevin leikkausjälki on siisti, muutamia pieniä ja kuivia rupia enää. Pikkuhukalla alkaa energiaakin olla ihan eri tavalla kun ennen. Pentuhepulit alkaa olla joka päiväisiä ja sitä saa jarrutella aika lailla. Onneksi kuitenkin tälläinen koiravanhus on aika helppo potilas. Jos mietin että Leialla repeäisi ristiside (*kop kop*) niin en todellakaan tiedä miten se pidettäisiin levossa monta kuukautta, miten kengurua estettäisiin hyppimästä.....

Myös Nipsun hengitysäänet kuulostaa puhtaalta, mikä on mahtava juttu!

(Tähän sellainen syvä huokaus ja pieni toivonkipinä siitä että tässä talossa olisi suunta nyt ylöspäin!)

Syyntakeeton

Lauantai-iltana lähdin sitten Leian ja Nemon kanssa juoksemaan parin tunnin lenkin ja jätin pikkuhukan kotiin. Ja niin jätin rottien kuljetusboksin hyllyn päälle ison laukun sisälle luullakseni ettei pikkuhukka voi siihen ylettää. Virhe.

Koska pappakoira haistoi boksissa olevan puolikkaan avomaankurkun ja Nutriplus-tuubin, ei sitä pidätellyt mikään. Kun sitten lenkin jälkeen kurkistin olkkariin, siellä oli kaaos. Rottaboksin kansi oli irrotettu, metallituubi syöty, puolikas kurkku syöty, kauluri heitetty seinälle ja leikkaushaavaa jyrsitty. Voi varmaan arvata mikä harmitti eniten. Joo ei ollut se kurkku kyllä suurin menetys.

Iski huono omatunto. Siitä että jätin sen yksin kotiin ja siitä etten ollut tajunnut että se voisi ylettää. Siis minä joka oon elänyt _Leevin_kanssa yli puolet elämästäni, en mukamas tiedä että se pystyy ihan mihin vain. Silloin kun se jotain päättää niin se toteuttaa sen. Sitten on vaan hidasteita, ei esteitä.
Noh, sitten suihkutettiin, puhdistettiin, rasvailtiin ja seurailtiin. Jalka oli yöllä vielä kovin ärtynyt. Kyselin päivystyksestä miten mahtaa tulla metallinpalat suoliston läpi, samalla kun konttailin etsien Nutriplus-tuubin paloja pitkin olohuonetta. Sanottiin että säilyketankoparsaa voi syöttää niin paljon kun saa menemään. Hehe. Veikkaan että siinä tapauksessa pikkuhukka olisi syönyt niitä ainakin 10 purkillista, en uskaltanut kokeilla kuinka paljon olisi mennyt. Tyytyväiseltä se näytti kun se istui keittiössä ja mutusti onnellisena tankoparsaa. Hyvä iltapala.

Eilen oli tapaaminen muutenkin Leevin leikanneen lääkärin kanssa. Tikit poistettiin. Jalka on alkanut kuntoutumaan hyvin ja se jo ravaakin sillä eikä ole kipeä. Mutta nyt sitten tuo haava. Se erittää yhä vähän ja vaatii huolellista huuhtelua + pihkasalvaa. Ehkä antibiootinkin jos se ei ala nyt nopeasti näyttää paremmalta. Tämän illan vesijuoksutreenit pitää siirtää ainakin viikolla eteenpäin. Ärsyttää ja paljon. Hemmetin haava ja ahne koira, tai oikeestaan - huolimaton omistaja.

Rottalasta päivää

 

 Lyylin menehdyttyä meillä asui vain yksi rotta: musta kikkuraturkkinen Kepponen joka ei ollut päivääkään asunut yksin. Se oli elänyt elämänsä pääasiassa kolmen rotan laumassa. Kolme siksi ettei tälläistä tilannetta tulisi koskaan eteen. Parhaimmillaan ollut neljä samaan aikaan. Oli raskasta katsoa pientä otusta joka selvästi suri kaverinsa poismenoa. Ensimmäiset päivät se vietti aikaansa lähinnä pienessä mökissään ja tuli ulos vaan ruualla houkuteltuna. Ruoka onneksi maistui ja sylissä se viihtyi. Mutta onnellinen se ei ollut. Enhän minä pysty rotaksi muuttumaan enkä tarjota sille seuraa 24 tuntina vuorokaudessa. En juosta sen kanssa öisiä hepuliralleja, en nukkua sen turkkia vasten päivänokosia. Tuli aika avuton olo.

Olin jo pitkään pohtinut ajatusta siitä että rottien omistaminen on raskasta. Nimenomaan henkisesti. Kiinnyt siihen pieneen eläimeen yhtä vahvasti kun koiraankin, mutta joudut siitä luopumaan niin pian. Rotan elämä on lyhyt ja vanhuus tulee vastaan hyvinkin nopeasti. Tai sitten sairaudet.

Uuden poikasen ottaminen ei siis ollut ensimmäisenä mielessä, mutta selvää oli Kepponen ei täältä muuta pois ja yksin se ei tule viikkoa kauempaa olemaan. Pohdittiin kasvattajan kanssa parasta ratkaisua ja päädyttiin siihen että meille muuttaisi "eläkekotiin" vuoden ikäinen Nipsu. Ja niin se muuttikin, kävin sen turusta meille hakemassa viime lauantaina.

Vähän pelotti etukäteen mitä mahtaa tulla kahden "keski-ikäisen" naaraan yhdistämisestä samaan laumaan. Ensimmäinen ilta vähän pörhisteltiin turkkia ja puhistiin, mutta olivat tosi kiinnostuneita toisistaan. Yön olivat varmuudeksi erillään. Sunnuntaina jokunen harmiton pieni kiista ja sellaista yhteisen sävelen etsimistä. Kepponen oli vähän ihmeissään kuinka joku kehtaa nukkua HÄNEN riippumatossaan tai syödä HÄNEN ruokakipoistaan. Mutta sunnuntai-iltana jo riippumatosta kurkisti kaksi päätä vierekkäin ja alkoivat hengailla yhdessä. Nyt on kohta viikko mennyt ja on ihana katsoa noiden touhuja. Kuinka elämää aina jatkuu, vaikka se onkin lopullisesti erilaista.

 

Päivä neljä

 

Pikkuhukan koipi näyttää päivä päivältä paremmalta. Vielä viikko sitten vietin muutaman katkonaisen yön miettiessä onko väärin kiusata vanhaa koiraa leikkauksella. Kertoessani tulevasta sain kuulla monenlaisia mielipiteitä. Osalla se lähti vähän sivuraiteille ja kokemuksiin oman koiran menettämisestä. Osa uskaltautui kysymään leikkauksen hintaa ja vertailemaan sitä tulevien vuosien määrään. Toisaalta lenkkipoluilla tilanteesta puhuessani, tuli vastaan myös käveleviä esimerkkejä hyvin menneistä ristisideleikkauksista ja se toi toivoa että minunkin pikkuhukka vielä kävelisi neljällä jalalla.

Mulle oli selvää että koipi leikataan jos kerran ennusteet on hyvät ja sitä suositellaan. Nyt kun katson tuota elämäniloista, hyväntuulista otusta niin olen tällä hetkellä enemmän kun onnellinen että saan tuo koiran kanssa jakaa arkeani, oli yhteistä aikaa sitten kuinka paljon tahansa.

 

Leevi kävelee pääasiassa neljällä jalalla mutta jos vauhti kiihtyy niin sitten se helpommin menee pomppimisen puolelle. Pääasiassa se on pysynyt maltillisena, lukuunottamatta paria riehaantumista sen nähdessä jonkun lemppari-ihmisensä. Leikkausjälki on siisti ja tikit paikallaan.

Hyvää matkaa Lyyli

 

 

Tearcmir Being Followed Home 28.12.2014-4.9.2016        "Taas valo viiltää taivaanrantaa, se päivän yöstä erottaa.       On tullut aika pois se antaa,  jota niin paljon rakastaa.                Sen järjellä me ymmärrämme,…        kun toinen lähtee, toinen jää.         Vain pieni lapsi sisällämme, ei sitä tahdo käsittää." Hyvää matkaa pikkuinen, meillä on niin ikävä.   Lyylin kunto romahti yllättäen viikonlopun aikana. Perjantaina katselin rottaa sillä mielellä että sen olemuksessa on jotain erilaista, mutten mitään varsinaista vikaa en siitä löytänyt. Myöhään illalla se sitten rupesi ontumaan, sitten olemus muuttui väsyneeksi ja alkoi tiputtelemaan verta. Yö meni päivystyksessä. Epäiltiin kohtutulehdusta ja kenties jotain venähdystä jalassa. Kotiuduttiin aamuyöstä kipulääkkeen ja antibiootin kanssa.   Kivut lähti lääkityksellä, mutta muuten kunto laski alaspäin. Eilen Lyyli oli tosi väsynyt. Se joi vähän hunajavettä ja söi vähän kauravelliä. Sylissä se viihtyi, mutta liikkuminen oli yhä huonoa. Tänään lähdettiin uudestaan päivystykseen. Lyyli alkoi näyttää taas kipeältä ja oli entistä voimattomampi. Liikkuminen oli kokoajan heikompaa. Nutriplussaa lipitteli vähän suoraan tuubista, mutta muuten ei maistunut edes ruoka. Eläinlääkäri epäili että kyse olisi sittenkin kasvaimesta kohdun alueella, joka mahdollisesti lähettänyt etäisperäkkeitä muuallekin ja saanut aikaan nuo halvausoireet yläkropassa. Päätettiin päästää Lyyli pois ettei pienen tarvitsisi kokea kipua enää yhtään enempää.   En olisi ikinä vielä loppuviikosta uskonut että tulen menettämään tuon tyypin näin pian. Lyyli oli elämänsä kunnossa vielä perjantaihin saakka, niin virkeä ja leikkisä kun terveen rotan kuuluukin.

 

Lyyli muutti meille alkuvuodesta 2015. Katseeni oli kohdannut pienen tiikerinkirjavan hörökorvaisen rottaipanan kuvan kanssa, se oli vielä kotia vailla. Eipä siitä kauaa mennyt niin matkustin junalla Turusta Helsinkiin Lyylin näköinen pikkuotus kantoboksissa. Sitä tuli ihan konnarikin ihastelemaan.

 

Siihen aikaan vanha rottamuori Diili alkoi näyttää vanhentumisen merkkejä. Jalka ei enää noussut niin ketterästi ja tahti alkoi hidastua. Diili oli aikaisemman ipanan Skidin kanssa ollut varsin kovakourainen roolimalli sen tullessa ja sen takia jännitin miten tällä kertaa menisi. Diili yllätti ja otti pikkuisen Lyylin suojatikseen. Se toi sille lämmikettä, vei ruokaa ja pesi sitä ahkerasti. Diili sai viimeisiksi ajoikseen oman oppipojan ja Lyyli taas oppi siltä paljon hyviä taitoja loppuelämänsä kannalta.

 

Lyyli kasvoi nopeasti ja Diilin poistuttua niistä tuli tiivis kaksikko Skidin kanssa. Myöhemmin meille sitten muutti vielä kaksoset Kiusa ja Kepponen. Kiusa menehtyi valitettavasti kuukausi sitten kasvainsairauteen myöskin - mutta Kepponen ja Lyyli jatkoi elämää kahdestaan oltuaan ensin jonkin aikaa allapäin kaverin poistuttua laumasta.

 

Lyyli oli mahtava tyyppi. Se rakasti ihmisiä ja sillä oli tapana häkin raosta aina heilutella käpäliään kun oli ihmisiä kylässä, se halusi huomiota ja tutustua kaikkiin. Itseasiassa monen rottia pelkäävän oli helppo siihen ottaa kontaktia koska Lyyli oli niin varma ja kiltti. Sitä sai lapsetkin käsitellä.

Lyyli rakasti keikkua olkapäällä ja tutkia ympäristöä. Parvekkeella se kävi tomaattivarkaissa toisinaan ja maisteli tuoreita yrttejä. Koiriin se suhtautui pelottomasti. Lyyli oli rotta täynnä viisautta ja rakkautta. Näiltä pieniltä tyypeiltä voi oppia ihan valtavasti asioita. Ehkä ne siksi elävät niin vähän aikaa, että ne oppivat elämän tarkoituksen niin pian.

 

 

Se kävelee!

 

Leevi on tänään jo ihan eri koira kun eilen. Aamulla se oli napannut kaulurin kaulastaan ja kömpinyt viereen patjalle nukkumaan. Haavasta se ei onneksi ole lainkaan kiinnostunut.

Pikkuhukka jaksoi jo kävellä aamupissalla vähän pidemmälle kun eilen eikä sen meno muistuttanut kokoaikaa rusakon pomppimista. Se nosti jopa jalkaansa varaten painon leikatulle jalalle. Se seisoo neljällä jalalla ja käyttää leikattuakin jalkaa jo vähän. Ruoka maistuu entiseen malliin ja muutama innostunut HAU on kanssa kuultu kun se on innostunut ajatuksesta että kohta lähdetään ulos.

Nemo on ollut nyt hoidossa, mutta Leia kotona. Perjantaina Leevin tultua boksissa kotiin puoliunessa Leia tuli moikkamaan kaveria. Sen ilme oli vähän huolestunut ja seuraavassa hetkessä se juoksi kuljetuskopan luokse puoliksi syöty nahkaluu suussa ja pudotti sen pikkukoiran nenän alle ja jäi seurailemaan virkoaako kaveri sillä. Normaalistihan Leia on hyvin tarkka omista ruuistaan kuten nämä kaikki. Meillä nahkaluutkin syödään samalla kertaa, eikä ne todella jää lattialle lojumaan. Ruokakin häviää kaikilta kupista nanosekunnissa. Joskus ne osaa yllättää!

Päivä yksi

 

 

Tänään on ensimmäinen aamu Leevin ristisideleikkauksen jälkeen. Istuskelen kotona teekupposen ja tietokoneen kanssa ja seurailen pikkuhukan vointia. Onnellinen saa olla että on esimies ja työtoverit jotka ymmärtää että välillä vapaata ttarvitsee lyhyellä varoitusajalla jos kyse on hukkien terveydestä.

Leevi siis leikattiin eilen ja koko ilta meni lähinnä heräillessä. Pienessä lääkepöllyssä se katseli rauhallisena ympärilleen ja iltaa kohden alkoi ihmetellä missä iltaruoka viipyy. Ruoka maistui ja kaikkiaan koiruus oli tosi rauhallisen ja kivuttoman oloinen. Ja se on hyvä juttu.

Tänään vähän samoissa meiningeissä, mutta Leevi alkaa olla enemmän oma itsensä vaikka onkin väsynyt. Häntä heilui vimmatusti kun mainitsin sanan aamulenkki ja pieni pissalenkki sujui hyvin. Leikatulle jalalle se ei varannut juurikaan painoa mutta käveli silti reippaasti ja sai asiansa tehtyä.

Leikkaus oli siis kaikkiaan mennyt hyvin. Nyt mennään tosi rauhallisesti pieniä remmilenkkejä ja tikkien poiston jälkeen aletaan kuntouttaa koipea mm. vesijuoksumatolla. Kyllä siitä vielä jalka saadaan!

Hei Sesse mitä kuuluu?

Käytiin tänään tapaamassa Sesseä Lohjalla! Sesse asui meillä ennen Nemon tuloa pääasiassa viikonloput ja joskus vähän pidempiäkin pätkiä. Kun Sesse sitten alkoi etsiä kokonaan uutta kotia niin kyllä siinä taas punnitsin aika moneen kertaan että mitä jos se muuttaisikin meille.. Pojat ei tulleet ihan täysin juttuun ja sen takia oli myönnettävä ettei mulla ole tarjota molemmille turvallista kotia yhtä aikaa. Pääsin onneksi mukaan tsekkaamaan potentiaalisimman kotivaihtoehdon ja saattamaan tuota huipputyyppiä uuteen kotiin.

Sessen uusi koti on oikea helmi. Melkeen niin hyvä, että meinaa tulla huono omatunto omien koirien pitämisestä kerrostalokaksiossa. Sessellä on oma ranta missä uida, sen kanssa veneillään ja se lähtee aina innolla isännän kanssa nostamaan verkkoja laiturilta. Se saa juosta pihalla vapaana ja sillä on seuraa päivälläkin. Siitä huolehditaan niin hyvin kun ikinä osataan. Koulutetaan, rapsutellaan ja ruokitaan. Sillä on pihassa oma vadelmapensas. Sen saa kirmailla mukana sienimetsällä. Elää sellaista täysipainoista koiran elämää. Se saa olla rakastettu ja tärkeä omille ihmisilleen, olla nille se maailman paras koira.

Leia ja Sesse oli ihan bestiksiä ennenkin, silloin 2 vuotta sitten kun kaksikko viimeksi näki toisensa.
Jälleennäkemisen riemu oli valtava! Niillä oli niin hauskaa kun ne kirmaili vapaana pitkin pihaa, kävivät yhdessä kurkkimassa vaivihkaa keittiössä ruokatarjontaa ja makoilivat lähekkäin pöydän alla.
Sovittiin että tullaan taas joku kerta uusintavisiitille niin pääsee pariskunta taas leikkimään.

Sielunpuolikaskoira

 

 Yksien käsiparien jakaminen kolmelle koiralle tuo välillä omat haasteensa arjessa. Ajankäytön kannalta on järkevintä että liikutan koirat samalla kertaa. Juoksulenkkien ajan pappakoira on aina naapurissa nauttimassa spesiaalihuomiosta ainoana koirana ja sen kanssa käydään kaverikoirakeikoilla aina kahdestaan. Nemo on oireillut keväästä saakka eroahdistustaan niin voimakkaasti että se on työpäivieni ajan yleensä muualla hoidossa nauttimasta ajasta ainoana koirana. Vaan Leia, ei ole juurikaan päässyt yksin minnekään vähään aikaan ja tajusin sen vasta tällä viikolla!

Nyt on ollut poikkeuksellinen viikko kaikkiaan: Nemo on ollut hoidossa sunnuntai-illasta perjantai-iltaan ja Leevi käy jalkansa takia vaan pienillä pissalenkeillä.

Leia on ollut mitä mainioin pieni koira! Ollaan sen kanssa käyty joka päivä iltalenkillä kahdestaan ja tehty lähikoirapuistossa tuttavuutta naapuruston koiriin. Yhden koiran kanssa on niin helppoa! Leia on ollut sellainen kun nuorempana jolloin vietin sen kanssa paljon aikaa kahden - niin herkkä ja kuuliainen. Meidän välillä on vallinnut vahva luottamus ja musta on tuntunut että tuo koira toimii melkein pelkän ajattelun voimalla. Mulla on remmirähjän sijaan ollut remmin päässä hyvinkin kuuliainen ja rauhallinen koirakansalainen. Niin parasta!



Pikkuhukka sairastaa

 

Reilu viikko sitten lauantaina oli ihan tavallinen lauantaiaamu. Leevin kanssa käveltiin bussipysäkille, suuntana vanhainkoti ja kaverikoirahommat. Kesken kävelyn pikkuhukka vingahti yhtäkkiä ja katseli sen jälkeen minua kysyvästi, "mitäs nyt"?. Oikealle takajalalle se ei varannut painoa lainkaan vaan eteni kummallisesti pomppimalla. Mitään näkyvää ei löytynyt, ei pistoa, ei puremaa, ei piikkiä - ei mitään.

 

Ensin seurailtiin, sitten tutkittiin ja tehtiin alustavia tutkimuksia ja sieltä sitten matka jatkui ortopedin arvioitavaksi. Viime perjantaina käytiin siis Aistissa kuvattavana. Kuvissa näkyi selkeä etummaisen ristisiteen repeämä oikeassa takajalassa. Nivelten kunto muuten ihan hyvä, nivelrikkoa ei onneksi näkynyt. Samalla otettiin verikokeet, joissa kaikki kunnossa. Eläinlääkäri suositteli leikkausta, joka toteutettaisiin heti kun mahdollista. Lähin aika löytyi ensi viikon keskiviikolta. Siihen asti konkataan kolmella jalalla rauhallisia ruohonsyöntikävelyitä lähiparkkisten ympäri. Leevi ei tällä hetkellä varaa juuri lainkaan painoa tälle kipeälle jalalle. Kipulääkettä annetaan kahdesti päivässä. Muuten se on iloinen ja virkeä oma itsensä - onneksi näin. Kaahaa salamana ruokakipolle ja murisee naapurinkoirien hajuille, innostuu ulos lähtemisestä ja nauttii rapsutuksista. Sellaista leppoisaa potilaskoiran elämää.

 

Valehtelisin jos väittäisin ettei tuleva leikkaus jännittäisi ja ahdistaisi aika lailla. Leevi ei ole enää nuori ja omat riskinsä on. Suurin huoli on siitä miten terve takajalka kestää leikkaukseen asti ja sen jälkeen, kun kaikki paino on lastattu sen varaan. Toisaalta olen iloinen että ortopedi oli toiveikas sen suhteen että leikkaus voisi antaa pikkuhukalle vielä monia terveitä elinvuosia lisää. Peukut pystyssä siis toivotaan että kaikki menee hyvin ja pappa toipuisi tästä. Mitään muuta en nyt niin paljon voisi toivoa ja olen valmis tekemään ihan mitä tahansa mun pienen ystävän hyvinvoinnin eteen.

Uusi alku

 

"On turha palata eiliseen, koska olin silloin täysin eri ihminen" - Liisa Ihmemaassa

 



Blogihiljaisuutta jatkui luvattoman kauan. Niin kauan että tuntui ihan suunnattoman vaikealta jatkaa sinne kirjoittamista. Mietin että kenelle blogia vuosia pidin ja mikä rooli sillä oli. Nyt tiedän.
On aika viihdyttävää ja liikuttavaa lukea omia postauksia vuosien takaa. On ihanaa että ne hetket on jossakin ja niihin voi palata vuosien jälkeen. Haluan jatkaa koirien tarinoiden kertomista tulevaisuudessakin, koiraperheen iloja ja suruja. Hetkiä ihmisen parhaiden ystävien kanssa.

Ja ketä sitten blogin takaa löytyy?

Blogin päähenkilöinä toimii koirakaksikko Leevi & Leia, sekä menossa mukana keikkuva hoitokoira Nemo. Kirjurina ja kolmikon vakituisena ruokkijana toimii 24-vuotias helsinkiläinen Laura. Luonnosta, eläimistä, liikunnasta ja ravinnosta innostunut elämänpohdiskelija.