Lyylin menehdyttyä meillä asui vain yksi rotta: musta kikkuraturkkinen Kepponen joka ei ollut päivääkään asunut yksin. Se oli elänyt elämänsä pääasiassa kolmen rotan laumassa. Kolme siksi ettei tälläistä tilannetta tulisi koskaan eteen. Parhaimmillaan ollut neljä samaan aikaan. Oli raskasta katsoa pientä otusta joka selvästi suri kaverinsa poismenoa. Ensimmäiset päivät se vietti aikaansa lähinnä pienessä mökissään ja tuli ulos vaan ruualla houkuteltuna. Ruoka onneksi maistui ja sylissä se viihtyi. Mutta onnellinen se ei ollut. Enhän minä pysty rotaksi muuttumaan enkä tarjota sille seuraa 24 tuntina vuorokaudessa. En juosta sen kanssa öisiä hepuliralleja, en nukkua sen turkkia vasten päivänokosia. Tuli aika avuton olo.
Olin jo pitkään pohtinut ajatusta siitä että rottien omistaminen on raskasta. Nimenomaan henkisesti. Kiinnyt siihen pieneen eläimeen yhtä vahvasti kun koiraankin, mutta joudut siitä luopumaan niin pian. Rotan elämä on lyhyt ja vanhuus tulee vastaan hyvinkin nopeasti. Tai sitten sairaudet.
Uuden poikasen ottaminen ei siis ollut ensimmäisenä mielessä, mutta selvää oli Kepponen ei täältä muuta pois ja yksin se ei tule viikkoa kauempaa olemaan. Pohdittiin kasvattajan kanssa parasta ratkaisua ja päädyttiin siihen että meille muuttaisi "eläkekotiin" vuoden ikäinen Nipsu. Ja niin se muuttikin, kävin sen turusta meille hakemassa viime lauantaina.
Vähän pelotti etukäteen mitä mahtaa tulla kahden "keski-ikäisen" naaraan yhdistämisestä samaan laumaan. Ensimmäinen ilta vähän pörhisteltiin turkkia ja puhistiin, mutta olivat tosi kiinnostuneita toisistaan. Yön olivat varmuudeksi erillään. Sunnuntaina jokunen harmiton pieni kiista ja sellaista yhteisen sävelen etsimistä. Kepponen oli vähän ihmeissään kuinka joku kehtaa nukkua HÄNEN riippumatossaan tai syödä HÄNEN ruokakipoistaan. Mutta sunnuntai-iltana jo riippumatosta kurkisti kaksi päätä vierekkäin ja alkoivat hengailla yhdessä. Nyt on kohta viikko mennyt ja on ihana katsoa noiden touhuja. Kuinka elämää aina jatkuu, vaikka se onkin lopullisesti erilaista.
