Kaksi on poissa

 Kotona on niin hiljaista ja autiota. Siitäkin huolimatta että täällä on sekä kaksi koiraa että kaksi rottaa. Mutta niin paljon täältä jäi puuttumaan kun meidän teräsmummot Nipsu ja Myy lähtivät keskiviikkoiltana. Päätös oli raskas kuten aina, mutta molemmille tulleet nisäkasvaimet ja salakavalasti palailevat hengitystieoireet oli selvä merkki siitä ettei tulevaisuus olisi ollut kovin valoisa.

 

Nipsu muutti meille vuosi sitten Turusta yksin jääneen Kepposen kaveriksi ja niistä tuli heti ystävät, vaikka kahden aikuisen naaraan tutustuttamista vähän jännitinkin. Nipsu hämmästytti koiramaisella luonteellaan kaikkia. Se oppi nopeasti, tuli aina heti luokse kutsuttaessa, suhtautui kaikkeen avoimesti ja halusi aina olla siellä missä tapahtuu. Leian kanssa niistä tuli kavereita, mutta liian innokkaat koirat se opetti kyllä nopeasti antamaan sille omaa tilaa. Jokainen meillä käynyt ihminen oli sen mielestä tutustumisen arvoinen.

 

Myy muutti muutamaa kuukautta Nipsun jälkeen. Samana viikonloppuna kun Nipsun mummokaveri menehtyi, oli toisella puolella suomea jäänyt yksin myös pikkuruinen Myy, joka etsi nyt kotia. Ikääkin oli vain kuukautta enemmän kun Nipsulla. Nimi kertoikin pikkukaverista aika paljon. Pieni ja pippurinen. Niin mieletön määrä sinnikkyyttä ja määrätietoisuutta tuohon otukseen kyllä mahtui. Seikkailunhaluinen Myy meni juuri minne halusi, yhden kaapinkin jouduin purkamaan ja aika tarkkaan sitä sai pitää silmällä. Alkuun Myy oli kun saippuapala käsiteltäessä, mutta vanhemmiten siitä kehkeytyi oikea huomionkipeä sylirotta.

 

Hyvää matkaa pikkuiset ♥ ♥



Nipsu päiväunilla



                          

 

Myy rakasti kiipeilyä mahdollisimman korkealla

 

 

 

 

Leia & Nipsu

 

Ystävyydestä

 

Kaksi maailman kauneinta, kaksi maailman herkintä
Kaksi maailman pienintä ja tärkeintä sydäntä

Melkein liikutun nykyään joka päivä tätä kaksikkoa katsellessa. Kahdesta maailman parhaasta koiraeläimestä on vihdoin tullut maailman parhaita ystäviä myös toisillensa.

Reilu kahdeksan vuotta sitten Leevin elämä ainoana koirana loppui ja taloon ryntäsi pieni elämäniloa pursuava vesikoirapentu. Se pieni musta pörriäinen astui ovesta ja juoksi heti hepulirallia pitkin uutta kotia, läpsi Leeviä leikkisästä isolla tassullaan, hyppeli riemuloikkia ilmassa ja yritti napata sitä hännästä. Vauhdin lomassa se aina istahti vesikuppiinsa ja noin muuten aiheutti äidille kauhun hetkiä mitä vilpittömimmillään touhuillansa. Pikkuriiviö. Kaikkien toiveideni täyttymys. Leevin kauhu.

Aika kului. Riiviöstä kasvoi vähän isompi riiviö, onneksi myös aika kelvollinen koirakansalainen noin muuten. Leevi oppi sietämään uutta kämppistään ja Leia rakasti täysillä tuota vähän vakavamielistä pikkuhukkaa, mutta oppi antamaan sille vähän sen tarvitsemaa omaa tilaa.
Niistä tuli ihan kelvolliset kämppikset.

Leevi ja Leia ei koskaan ole olleet mitenkään riippuvaisia toisistaan. Niistä ei vaan tullut sydänystäviä, mutta ne oppivat elämään yhdessä.

Nyt, kun Leiakin saavutti tuon veteraani-iän rajan ja Leevi alkaa olla vanha - on niiden suhde syventynyt ihan uusiin ulottuvuuksiin. Ne on tiimi. Ystävät.

Kun tulen töistä kotiin, olkkarista koiraportin takaa nousee kaksi unista päätä vieretysten. Leevi, joka ei koskaan halunnut muita koiria lähelle - nukkuu Leian kyljessä kiinni.

Leevin kuulo on huonontunut pikkuhiljaa, eikä esim. ovikello kuulu enää sille sopivalle taajuudelle. Mutta koska ovikelloa pitää haukkua, pitää Leia huolen että Leevi tietää milloin se soi. Leia myös hakee Leevin paikalle, jos se ei kuule kutsuani toiselle puolelle asuntoa. Leian ansiosta tätä kuuloasiaa ei juuri huomaa arjessa, koska ne toimii tiiminä niin luontevasti.

Leevi ei enää kiipeä sängylle (luojan kiitos jalan kannalta), muttei myöskään suostu enää nukkumaan kovalla lattialla. Leia monesti hyppää sängylle nukkumaan, mutta muistaa heittää Leeville oman tyynyn sängystä - josta pappakoira tekee itselleen mieleisen pedin.

Leia puolustaa myös kaveriaan ärhäkkäästi vastaantulevilta remmirähjiltä. Se ei aina ole niin kiva juttu.  Leia on myös alkanut Leevin kanssa toimimaan rauhallisemmin. Se ei enää kaada pikkukoiraa nurin, eikä haasta sitä rajusti leikkimään. Niillä on jonkinlainen syvä luottamus ja kunnioitus.
Ja kyllä, Leevi jopa innostuu välillä vähän leikkimäänkin Leian kanssa - luottaen ettei homma lähde ihan lapasesta tuolta koiraneidiltä :-)