Reilu viikko sitten lauantaina oli ihan tavallinen lauantaiaamu. Leevin kanssa käveltiin bussipysäkille, suuntana vanhainkoti ja kaverikoirahommat. Kesken kävelyn pikkuhukka vingahti yhtäkkiä ja katseli sen jälkeen minua kysyvästi, "mitäs nyt"?. Oikealle takajalalle se ei varannut painoa lainkaan vaan eteni kummallisesti pomppimalla. Mitään näkyvää ei löytynyt, ei pistoa, ei puremaa, ei piikkiä - ei mitään.
Ensin seurailtiin, sitten tutkittiin ja tehtiin alustavia tutkimuksia ja sieltä sitten matka jatkui ortopedin arvioitavaksi. Viime perjantaina käytiin siis Aistissa kuvattavana. Kuvissa näkyi selkeä etummaisen ristisiteen repeämä oikeassa takajalassa. Nivelten kunto muuten ihan hyvä, nivelrikkoa ei onneksi näkynyt. Samalla otettiin verikokeet, joissa kaikki kunnossa. Eläinlääkäri suositteli leikkausta, joka toteutettaisiin heti kun mahdollista. Lähin aika löytyi ensi viikon keskiviikolta. Siihen asti konkataan kolmella jalalla rauhallisia ruohonsyöntikävelyitä lähiparkkisten ympäri. Leevi ei tällä hetkellä varaa juuri lainkaan painoa tälle kipeälle jalalle. Kipulääkettä annetaan kahdesti päivässä. Muuten se on iloinen ja virkeä oma itsensä - onneksi näin. Kaahaa salamana ruokakipolle ja murisee naapurinkoirien hajuille, innostuu ulos lähtemisestä ja nauttii rapsutuksista. Sellaista leppoisaa potilaskoiran elämää.
Valehtelisin jos väittäisin ettei tuleva leikkaus jännittäisi ja ahdistaisi aika lailla. Leevi ei ole enää nuori ja omat riskinsä on. Suurin huoli on siitä miten terve takajalka kestää leikkaukseen asti ja sen jälkeen, kun kaikki paino on lastattu sen varaan. Toisaalta olen iloinen että ortopedi oli toiveikas sen suhteen että leikkaus voisi antaa pikkuhukalle vielä monia terveitä elinvuosia lisää. Peukut pystyssä siis toivotaan että kaikki menee hyvin ja pappa toipuisi tästä. Mitään muuta en nyt niin paljon voisi toivoa ja olen valmis tekemään ihan mitä tahansa mun pienen ystävän hyvinvoinnin eteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti